Minua pyydettiin kirjoittamaan tänne blogiinkin uskoontulostani, josta nyt, sivumennen sanoen, on 30 vuotta.
Lapsuusperheessäni äiti oli luterilainen uskova, samoin äidin suvussa oli muitakin uskovia: mummini ja äidin sisaruksista osa. Niinpä sain lapsuudessani uskon Taivaan Isään. Tämä ns.. lapsen usko minulla kesti lähes parikymppiseksi asti. Sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja tapasin pian ex-mieheni. Hän oli minua vanhempi ja käytti alkoholia,johon minä menin sitten mukaan. Siihen asti se oli minulle ollut vieras alue, muutamaa pientä kokeilua lukuun ottamatta. Miehen (tai sen hetkisen poikaystävän) kanssa tuli käytyä ravintoloissa, pian muutimme yhteen asumaan, ensin avoliittoon ja myöhemmin,kun olin alkanut odottamaan esikoistani, menimme naimisiin. Parin vuoden sisällä syntyi toinen lapsi, ja minun alkoholin käyttöni väheni lasten syntymän myötä.
Elämä oli usein melko vaikeaa miehen alkoholin käytön ja väkivaltaisuuden takia, yritin irtiottoa avioliitosta, mutta mies sai aina minut houkuteltua takaisin kauniilla puheillaan siitä, miten kaikki muuttuu paremmaksi, oli jonkun aikaa juomatta, ja sitten se taas alkoi. Kolmannen lapsen jälkeen oli kaipuu Jumalaa kohtaan kasvanut, olin tosin koko ajan esim. rukoillut,mutta muuten elämä ei ollut uskovan elämää.
Tämän kolmannen lapsen odotusaikana olin jo oikein etsinyt Jumalaa ja uskoa, ja kun tyttö oli kaksi vuotias sain tehdä oikein julkisen ratkaisun Jumalan puoleen. Menin yhteiskristilliseen isompaan tilaisuuten, jonka neljä eri seurakuntaa oli järjestänyt lukion salissa. Menin silloin oikein siinä mielessä sinne, että jos siellä tulee tilaisuus antaa elämänsä Jeesukselle, niin haluan tehdä sen ja saada varmuuden siitä olenko uskossa. Ja kyllähän tilaisuuden loppu puolella kysyttiin, että haluaako joku antaa elämänsä Jeesukselle, tai jos on jotain muuta rukouspyyntöä, että voi nostaa käden ja antaa näin merkin.Ja että tilaisuuden lopussa voi tulla eteen ja puolesta tullaan rukoilemaan. Minä nostin käteni,ja muitakin oli jotka nostivat kätensä.
Tilaisuuden lopussa menin sitten rukoiltavaksi,ja sanoin kyllä, että olen uskovainen,mutta että halusin varmuuden siitä, että olen pelastettu...jotain sellaista. (Myöhemmin kyllä tunsin, että varsinainen uskoontuloni alkoi vasta tuosta päivästä).Pastori rukoili minun puolestani, sain pyytää syntejäni anteeksi. Pastorin kautta tutustuin myös hänen vaimoonsa josta sain ystävän ja "tukihenkilön".
Aloin käydä pienessä seurakunnassa ja alkaa kasvaa uskossa.
Sen jälkeen on syntynyt vielä kaksi lasta, vaihtunut paikkakunnat ja seurakunnat, kaikenlaista on elämässä tullut eteen,mutta Herra on ollut kaikessa mukana.
Kun nyt katson elämää taaksepäin, näen Jumalan varjelevan käden elämäni yllä. Vaikka minä hylkäsin hänet ajaksi, niin Hän ei hylännyt vaan veti takaisin luokseen. Ja Herra on ollut uskollinen, kiitos yksin Hänelle!
