Muistelua

Helmikuun 6. (Nuorimman muruseni 23-vuotispäivä).



Tänään tuli muistot mieleen tuon tytön syntymäpäivän takia, millaista oli 23 vuotta sitten... ensimmäinen avioliitto oli jo aika loppumetreillä, kun pikkuinen tyttö syntyi. Minua oltiin pahoinpidelty odotusaikanakin, ja olin jo miettinyt oman asunnon etsimistä. Ajattelin taas sitä sairaalassa, kun isompia lapsia tuli minua katsomaan, ja eräs lapsista kertoi minulle itku silmässä, miten mies oli humalassa huutaen komentanut hänet laittamaan ruokaa.




Voi Herra...huokasin itsekseni, auta meitä! Miten voisin pienen vauvan kanssa mennä sinne... Päivän sana-kirjassa oli silloin sana: "Löytäähän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee..." Otin sen kirjaimellisesti Jumalan vastauksena.





Palasin kotiin vauvan kanssa, ja vielä meni aikaa, kun oma vuokra-asunto toteutui. Tyttö oli silloin 10 kuukautta. Sen jälkeen luin tuon saman sanan Raamatusta, ja siinä lukikin nyt näin: "Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon poikasensa laskee"... Valtava kiitollisuus tulvahti sisimpääni, vaikka ei elämä aina helppoa ollutkaan neljän lapsen yksinhuoltajana (Esikoinen oli muuttanut jo pois kotoa, eli 4 oli kotona) ja alkuajat ex-mies vainosi minua puhelinsoitoilla ja oven takana käyden sekä joskus kaupungilla uhkaillen. Ja esimerkiksi potkaisi minua kaupungilla alaselkään.
Mutta kuitenkin minulla oli oma turvallinen koti!!!





Minun piti kirjoittaa ihan eri asiasta, mutta tuo tytön syntymäpäivä toi kaiken niin elävästi mieleen. Ihmettelen miten olen jaksanut tuon kaiken, nuorempana jaksaa, mutta kyllä se elämä varmaan on jälkensä jättänyt psyykeeni. Ja valitettavasti ehkä myös lasteni mieleen. Joskus tulee hirveät itsesyytökset, mutta kai se oli määrätty, että näille lapsille oli määrä syntyä,ja toivottavasti heidän elämänsä on parempaa. Jokaista lastani rakastan <3




Yritin, etsiä sitä Päivän sanan sivua, jonka otin silloin talteen 1996 kirjasta, se sivu on edelleen minulla jossain tallessa, mutta oli liian hyvässä tallessa! Mutta tosiaan siinä oli muodossa "Löytäähän lintunen..." eli niinkuin tulevassa muodossa...tai sitten Jumala vain näytti sen minulle siinä muodossa.



Kirjoitin tämän aluksi tuonne Kotimatkalla-blogin puolelle, mutta sitten halusin julkaista sen tännekin. Koska elämä ei aina ole ruusuista tässä pahassa maailmassa, mutta kuitenkin meillä on aina toivo.

Kortteja, muistoja...

Mulla on iso muovilaatikollinen meille tulleita, säästettyjä kortteja, olen jossain välissä vähentänyt sieltä joulukortteja, kun niitä on ollut niin paljon, mutta joka vuosihan niitä tulee lisää :) Ja kiva että tulee. Yhdessä vaiheessa olin oikein "kortti-friikki" niitä oli seinälläkin kirjoituspöytäni yläpuolella, kaikkia sellaisia missä oli rohkaisevia lauseita ja ihania kuvia. Se oli sitä yksinhuoltaja aikaa.




Tuota korttilaatikkoa selatessani huomasin, että sieltä ne "lause-kortit" puuttuivat lähes kokonaan, eli ne ovat sitten jossain muualla tallessa. Lisäksi sieltä puuttuivat vuoden vanhat 60-vuotis korttini sekä muutaman vuoden vanhat miehen 50-vuotiskortit, tiedänkin että ne ovat tuolla kaapin laatikossa.





Kuvasin jotain vanhempia ja muistorikkaita kortteja.




Tässä 90-luvulta kaksi patteri-korttia eli soivaa korttia. (Ei kyllä enää soi)












Vauvakortin lähetti uskova kirje-ystävä ja onnittelukortin oma pitkäaikainen ystäväni.








Vanhoja kortteja 70-luvulta, ystäviltä tulleita, vähän jo rapistuneita.












Kukkakortti isovanhemmilta minun 5-vuotis päiväni onnitteluja :) Tuo liila-kukkainen taas on Kultapossukerhosta tullut nimipäivä kortti.













Tämä viimeinenkin on jo parinkymmenen vuoden takaa, vanhimman pojan lähettämä armeijasta.











Kyllä siellä laatikossa kortteja riitti...joulukortteja, onnittelukortteja, muuten vaan piristykseksi tulleita, vihkiäis-kortit,
neljä sähkettä, oli ihana kortti tyttären pojilta, ilmeisesti silloin saatu kun sairastin rintasyöpää, kun siinä luki haparoivalla lapsen kädellä kirjoitettuna jotain että, parane pian mummu ym. Ja mummuhan sai parantua, kiitos Herralle!





Lisäksi erillisessä laatikossa on kaikki eri paikoista lähetyt maisemakortit, alkaen merimies-isäni lähettämistä korteista sekä äidille että minulle, matkustavaisten ystävien lähettämistä sekä mikä mistäkin tulleista tyhjistä paikkakunta-korteista.





Sitten on tietysti kaikki varsinaiset keräilykortit, joita olen täällä joskus esitellytkin, niitä on kaksi kansiollista + irtokortit. Niitä on esim. 50-60-luvun lapsikortit, tuulimylly-kortit, majakka-kortit, eläinkorteista esim. linnut, perhoset, oravat, suojelusenkelikortit, Kimmo Pälikön kortit ym. Jos kaikki kortit laskettaisiin, niin olisi varmaan satoja..ehkäpä.
Taidanpa siis olla edelleen "kortti-friikki" :D




Oletteko te säästäneet kortit, vai menevätkö ne roskiin, sen jälkeen kun niistä on iloittu?

Kasetit...katoavaa lähihistoriaa?

Kuinka monella on vielä kasetteja, ja jos on niin kuunteletteko niitä?


Meillä on vielä tosi iso kasa kasetteja kaapissa, ja jonkun verran mies niitä kuunteleekin. Tämmöiset laitteet vielä on joilla kuunnella.












Molemmissa on sekä kasettipesä että cd-soitin. Kumma kyllä ne tuossa päällekkäin napottavat, olikohan niin, ettei tuo alimmainen (tytön entinen) aina toimi kunnolla... Lisäksi miehellä on autotallissa radio/kasettisoitin. Kasetitkin on suurin osa miehen. Ja lähes kaikki hengellisiä. Omani olen suurimman osan hävittänyt.





Mutta muutama tärkeä on jäänyt. Esimerkiksi lasten joululahjaksi naapurilta saama joulukasetti 80-luvulta. Silloin oli kaksi lasta, poika ja tyttö, ja he saivat lastenkasetin ja joulukasetin, joista siis tuo joulukasetti on jäljellä.













Omista kaseteista yksi muistorikas kasetti on tämä saarnakasetti, jonka sain vajaa vuosi ennen "virallista" uskoontuloani. Olin kirjeenvaihdossa uskovan naisen kanssa, joka lähetti minulle miehensä puhekasetin ja oli siinä pari kaunista lauluakin.














Avioeron jälkeen, kun olin jonkinlaisessa masennuksessa, niin kuuntelin tätä kasettia Lauluja särkyneille, ja varsinkin tuo "Itkemättömät itkut" kosketti minua, kun vaikea avioliitto oli päättynyt ja sen aikainen "minun täytyy olla vahva" tunne oli ohi...kuuntelin tuota sohvalla maaten ja itkin. Ja paljon senkin jälkeen, ajattelin että koska ne kaikki kyyneleet on itketty...
Mutta näin jälkeenpäin ajatellen se on ollut hoitavaa itkua, ne oli "pakko" itkeä pois.










Tässä enimmäkseen miehen kasetteja ...paljon hän lainasi näitä minulle silloin kun olimme vielä "vain ystäviä" :) Joulukasetit taitavat olla minun jostain ilmaiskorista tai vastaavasta nappaamia vuosia sitten...mies kun ei ole jouluihminen.


















Enimmäkseen 80- ja 90-luvuilta. Saattaa joillekin olla tuttuja. Vielä 2000-luvun alkupuolella meillä on ollut autossa kasettimankka, niin silloin kasetit kolisivat auton etuikkunalla. Varsinkin silloin, kun asuttiin vuosi Mäntyharjussa, hiekkaisilla teillä ajaessa. Se on jäänyt mieleen. Autokin oli vanha rämä. Jarrut jäätyivät ja lukittuivat joskus talvella, sitä piti naputella jollakin, että ne laukesivat. Sitten se hajosi, ja tuttavaperheen mies, maanviljelijä, sanoi miehelle, että hän voi maksaa sen korjauksen, jos mies tulee hänelle tekemään töitä. Mies kysyi: "Mitä töitä?" Tuttava vastasi: "paskan mättöön". Niin mies meni navettahommiin päiväksi ja auto tuli korjatuksi :D :D Kun muutimme sieltä sitten kaupunkiin, vaihdoimme auton.






On meillä cd-levyjäkin...ja autossa lisää :) On onneksi autossakin se soitin.














Maailma muuttuu, muutummeko sen mukana? Tahdommeko edes muuttua? Minä olen vähän muutosvastainen ihminen, kaikki muuttuu liian nopeasti eikä välttämättä aina parempaan suuntaan.





Mutta siitä huolimatta hyvää alkavaa viikonloppua!

Vanhoja joulumuistoja

Katselin valokuvia vanhoista jouluista. Lapsuus jouluista ei ole kuvia, koska meillä ei ollut kameraa, ennenkuin minä ostin joskus 17-vuotiaana ehkä...






Tässä kuva jouluna-74. Olen 17-vuotias. Olin saanut äidiltä lahjaksi tuon shaalin, torkkupeitoksi sitä kai nykyisin sanottaisiin :)















Pikkusisko vuonna -76. Nämä kaksi kuvaa oli siis lapsuuskodista.














Seuraava kuva on jo "omasta kodista". Vanhin poikani (kuvassa 1-vuotias) jouluna -78.















Seuraavassa poika on saanut jo pikkusisaren :) Vuosi on -80. Pikkusisko puoli vuotias ja poika itse 3 v.













Nuokin kuvat on otettu vielä sillä mun pikku-kameralla.









Kun kolmas lapsi syntyi, isänsä osti käytettynä vähän paremman kameran, ja kuvasikin keskimmäistä tyttöä innokkaasti tytön ollessa pieni.
Tässä joulu-88, tyttö on puoli-vuotias, iso-sisarukset jo 8 ja 10.













Tässä kuvassa sisarukset vuonna-92. Poika-vauva vasta parin kuukauden ikäinen, turvallisesti isonsiskon sylissä.












Punainen pieni keinutuoli tuossa on keskimmäisen tytön, ostin sen kirppikseltä. Tietysti, jo silloin :D Ei siis ole joululahja, sattui vaan olemaan tuossa kuvassa. Ja jos joku huomasi, niin lapsuuskodin vihreät nojatuolit olivat muuttaneet meille :)






Viimeinen joulukuva on vuodelta-98. Siinä minä olen nuorimman tyttöni kanssa. Hän on tuossa kuvassa jo vajaa 3-vuotias.












Siinä joulumuistoja vuosien varrelta. Lapsuuskodin jälkeen kolmesta eri asunnosta näytti noita kuvia olevan.



Mikä rikkaus omistaa viisi ihanaa lasta! Olen onnellinen heistä!