Viime yönä alkoi taas suvun historia pyöriä päässä. Kaipa sitä pitää kirjoittaa muistiin.
Aloitetaan vanhimmasta eli isomummostani Kaisasta, jota en ole kyllä koskaan nähnyt, muuta kuin kuvassa.
Kaisa Sykkö oli siis äitini mummi. Hänen syntymävuottaan en tiedä, joskus 1800-luvulla kuitenkin.
Sen sijaan ukin ja mummin kohdalla liikumme jo tutummilla vesillä. Ukkini Kalle Raassina syntyi vuonna 1893. Hän meni naimisiin Kaisa Sykön tyttären Anna Sykön kanssa. Anna oli syntynyt vuonna 1897. Anna oli nuorena ollut Joensuun Pelastusarmeijassa, josta tämä kuva. Vanhempana hän oli kai Helluntalainen ja harras uskova.
Anna oli sanonut miehelleen naimisiin mennessään, että hän ei sitten rupea tusinakaupalla tekemään lapsia, johon Kalle oli vastannut humoristisesti: "No, jätetään yhtä vaille". Ja niin kävikin, Kalle ja Anna olisivat saaneet 11 lasta, mutta loppujen lopuksi 8 jäi henkiin. He saivat viisi tyttöä ja kolme poikaa.
Vanhin syntyi vuonna 1920 ja nuorin vuonna 1936. Äitini oli heistä kolmanneksi nuorin. Hän syntyi vuonna 1930. Nyt he kaikki ovat jo edesmenneitä.
Tässä Kalle ja Anna viiden lapsensa kanssa. Joukosta puuttuu vanhin sekä neljänneksi vanhin. Äitini on kuvassa äitinsä ja Kalle-veljensä takana.
Tässä äitini muistaakseni 14-vuotiaana. Kun itse olin nuori niin minusta äiti oli söpö tässä kuvassa :)
Ja tässä olen jo minäkin.
Anna-mummo myöhemmin halvaantui ja äiti oli hoitamassa häntä, kunnes meni uusiin naimisiin isäpuoleni kanssa, tästähän jo muutama postaus sitten kerroinkin.
Anna kuoli tammikuussa 1964. Äiti sai sitten sisareltaan kirjeen Karkkilaan:
"Kirjoitan sinulle, kun on asiaakin, sain Hilkalta (toinen tätini, huomautus minun) tänään kirjeen, että Äiti on nyt sitten muuttanut toivomaansa Taivaan kotiin, kovia tuskia kärsittyään vuorokauden. Loppiais aamuna klo 10 hän oli nukkunut pois. Hänet haudataan 19 päivänä tätä kuuta joten tiedät tulla hautajaisiin."....
Muistan kun äiti kertoi mummin kuolemasta ja näin silloin yöllä painajaista. Mummi jäi sairautensa takia minulle jotenkin vieraammaksi.
Kalle-ukki kuoli sitten muutama vuosi myöhemmin. Jota surin paljon enemmän, koska olin ollut sellainen "ukin tyttö", silloin kun asuimme äidin kanssa siellä.
Eikä suru-uutiset siihen loppuneet... lokakuussa-71 kuoli enoni eli äidin vanhin veli, joka oli sota-invaliidi, oli menettänyt toisen jalkansa sodassa. Ja siinä välissä oli vielä kuollut isä-puoleni vuonna -69 muistaakseni. Hän oli vasta noin nelikymppinen, ehkä hieman alle, kuollessaan sydänkohtaukseen.
Minua on niin ruvennut sukuni historia kiinnostamaan kun ikää on tullut lisää... hyväksi avuksi on tuo äidin entinen Raassinan sukukirja, sekä äidille sukulaisiltaan tullee vanhat kirjeet. Osa niistä on varmaan hävinnyt/hävitetty, mutta osan sain äidin kuoleman jälkeen itselleni. Sekä äidin vanha valokuva-albumi, jossa on sukulaisten nuoruuskuvia ym. Eipä silti, olin kiinnostunut siitä jo nuorena ja mielelläni kuuntelin, kun äiti esimerkiksi siskojensa kanssa muisteli vanhoja aikoja. Sitä tapahtui varsinkin silloin kun olimme äidin kotimökillä kesä-lomalla, usein siellä saattoi olla useampikin sisarus yhtä aikaa käymässä. Oma muisti vaan ei enää ole paras mahdollinen, ja muistaako sitä vanhoja asioitakaan prikulleen oikein...eikös ne vähän aina värity kertojan mukaan. Mutta näin minä muistan.
Hyvää Tapaninpäivää!
Vanhat valokuvat ovat hienoja. Niillä on niin monta tarinaa kerrottavanaan. Ihanaa Tapaninpäivää sinulle! P.s. blogissani on käynnissä mukava synttäriarvonta :)
VastaaPoistaKiva lukea näitä muisteluita, ja ihastelen minäkin valokuvia sekä kirjeitä, joita on säästynyt. Entisajan ihmisillä oli kaunis käsialakin, niin kuin tuossakin tätisi kirjeessä. Nykyään tulee kirjoitettua näppäimistöllä niin paljon, että kun yrittää käsin kirjoittaa, tulee siitä harakanvarpaita.
VastaaPoistaHei, minäkin olen valvonut ja miettinyt sukuani. Tehdään päätös ja kirjoitetaan ihan kunnon muistelut jälkipolvillemme esivanhemmista, kirjoitetaan kaikki mitä muistetaan, mitä enemmän syventyy muistoihin, sieltä löytyy aina uusia asioita ja niistä taas uusia. Kannattaa hakeutua vaikka työväenopiston kirjoitusryhmiin. Meillä työväenopistolla
VastaaPoistaon Muistot tarinoiksi-ryhmä ja sieltä saa vertaistukea omille kirjoituksilleen.
Ehdottomasti kaikki mitä muistaa olisi hyvä kirjoittaa ylös. Mullakin oli pari vuotta sitten hirveä hinku ottaa selvää vanhempien suvusta. Netistä hain tietoja vanhoista kirjonkirjoista. Esivanhemmat asuivat siinä naapuripitäjässä, se kyllä oli sitä samaa pitäjää missä sinunkin esivanhemmat ovat olleet. Digitoituja ainaksia pitäisi löytyä sata vuotta vanhemmista ajoista.
VastaaPoistaTäytyisi taas alkaa perehtyä niihin, enää ei ole ketään keneltä kysyä muistoja. Jotenkin ne alkaa vanhemmiten kiinnostaa.
Isän puolen suku kiinnosti siihen aikaan kun omat lapseni olivat pieniä. Olisi ollut mukava tietää evakkoon lähdöstä jne. Elämästä Laatokan rannalla. No, ihmiset kuolleet ja nuorempi väki ei muista mitään. Äidin puolelta ei kummoisia ole tiedossa. Nuorena naimisiin, paljon lapsia, kovaa työtä, köyhyyttä, sairautta, kuolema ennemmin tai myöhemmin. Naisen ainoa turva oli aviomies. Sellainen piti olla tai huonosti kävi. Pysyttiin koko elämä samalla paikkakunnalla, hyvä jos markkinoilla kerran vuodessa isossa kaupungissa.
VastaaPoistaSukututkimus on helppo aloittaa netissä. Hiski-ohjelmalla pääsee hyvään alkuun, siihen kun tietää haettavan sukulaisen nimen 1800-luvulta tai sitä ennen. Sinulla on kivasti kuvia tallessa, ne on hyvä lisä kirjoitetun tiedon lisäksi.
VastaaPoistaMukavat kuvamuistelot sinulla. Kyllä omat juuret alkavat kiinnostaa mitä enemmän tulee ikää ja alkaa muistella, mitä mummo, äiti tai isä kertoivat. Niin harmittaa, kun isällä oli paljon sukutarinoita ja jotakin ehkä muistan mutta kun ne nimet unohtuvat. Isäkin jo haudassa 14 vuotta ja äiti elää dementoituneena. Äiti ei oikein jutellut menneistä tai tokaisi vaan, että mitä niitä vanhoja muistelemaan. Hyvää Tapaninpäivän iltaa sinulle.
VastaaPoistaKiitos kaikille kommenteiista <3
VastaaPoistaKannattaa niitä kirjoitella muistiin ihan nuorempaakin polvea varten. Tämäkin niin hyvä muistelus:) Minäkin yhteen vihkoon kirjoittelin jotain muistamiani juttuja joitakin vuosia sitten. Olisi ollut hienoa, jos itselläkin olisi ollut aikanaan mahdollisuus saada kirjoitettuja muistoja luettavaksi, niin ei tarvitsisi vähän kehnoon muistiin turvautua. Lapsena minäkin kuuntelin kyllä useinkin isän ja äidinkin kertovan kaikenlaista lapsuudestaan, vaan paljonko siitä nyt muistan... aika vähäistä taitaa olla.
VastaaPoistaKeskimmäinen tyttö juuri kysyi jouluna, että pitikö mummi (äitini) päiväkirjaa...harmi kun ei pitänyt tietääkseni, vaikka muistokirjaansa kaikenlaisia juttuja kirjoittelikin. Itse olen pitänyt suurimman osan ajan elämästäni päiväkirjaa, ja siitäkin tyttö kysyi, että pitääkö ne polttaa lukematta,kun kuolen. Sanoin, että saa lukea, kunhan ymmärtää sen, että jos olen lapsista kirjoittanut jotain kielteistä, niin se on ollut vaan sen määrätyn hetken tunne :)
Poista